Part 2 : Why did you do that to me?

Nukut rauhaisaa unta. Lämmin peitto hiostaa, sinun on kuuma. Koetat ottaa peiton päältäsi, muttet onnistu. Et saa liikutettua käsiäsi. Avaat turvonneet silmäsi, katsot ympärillesi. Sinulta menee hetki tajuta. Tätä sinä pelkäsit. Tätä sinä et halunnut. Teit virheen, tämä on syytäsi.

Nostan päätäni vaivalloisesti. Särky vihloo takaraivoani, valo pistelee silmiäni. En muista eilisiltaa. Yritän nousta istumaan, mutten voi. Käteni on sidottu sängynpäätyyn, koetan koukistaa jalkoja. Nekin on sidottu. Riuhdon käsiäni irti ja huudan. Hän avaa huoneen oven ja istuu sängynreunalle selkä minuun päin.
"Mä oon oottanu tätä hetkee niin kauan. Siitä asti kun muutettiin yhteen. Oon aina halunnu olla se, joka määrää. Nyt mä määrään. Oot mun vallassa", hän puhuu käheällä äänellä vilkaisematta minuun. Hän sytyttää tupakan ja sauhuttelee sen lähes loppuun. Hän naurahtaa
"Et taida muistaa eilisestä paljookaan? Hyvä vaan. Voisin muuten kertoo, mutta se olis mun periaatteen vastaista". Hämmennyn, sillä en muista yhtikäs mitään. Muistan vain istuneeni sängylle, en muuta.

Käännyttyään minuun päin, hän riuhtaisee peiton yltäni, kohdistaa kuuman tupakanjäännöksen kaulaani ja painaa sitä ihoani vasten. Huudan kivusta, mutta hän painaa kätensä suuni eteen. Katson häntä silmiin. Hänen silmänsä punottavat ja pupillit ovat laajentuneet. Hän on humalassa, miksen huomannut sitä hänen äänestään? Yritän rimpuilla hänen otteestaan. Hän nostaa tumpin hetkeksi ja kohdistaa sen kylkeeni ja painaa sen iholleni, kovemmin kuin hetki sitten. En ymmärrä häntä enää, tiedän tehneeni väärin. Ummistan silmäni ja vaiennan ääneni.

Hän makaa pää vatsaani vasten.
"Miks sä teet tän mulle?" kysyn hiljaa. Hän ei vastaa, alkoholi on tehnyt tehtävänsä. Olen väsynyt, enkä voi nukkua. En saa unta. Ravistelen vartaloani jotta hän heräisi. Alan luopua toivosta. Yhtäkkiä hän nousee istumaan, vapauttaa minut ja laahustaa pois huoneesta katsomatta minuun. Hieron ranteitani, loukkasin ne riuhtoessani itseäni irti. Olen ymmälläni tapahtuneesta, mitään näin outoa ei ole koskaan tapahtunut. Nousen varoen sängystä ja siirryn makuuhuoneen vieressä olevaan vessaan. Lasken kylmää vettä lavuaariin. Havahdun katsomaan tuota kiiltävää taulua lavuaarin yllä. Taulussa on nainen, hänen ihollaan on yhä polttavat arvet ja kasvojen oikean silmän ympärillä on jo hieman häivyttynyt mustelma. Naisen mustat hiukset harottavat vähän joka suuntaan. Silmäpussit kuvastavat naisen stressiä ja jokapäiväistä pelkoa. Paljaissa hartioissa on naarmuja monista pakoyrityksistä. Hieron silmiäni, taulu on peili. Nainen peilissä olen minä.

Painelen kylmään veteen kastetulla pyyhkeellä palovammojani. Istun tukevasti vessanpöntön kannen päällä katsellen seinää. Sen vanhat ja hauraat vaaleansiniset laatat ovat kopioita toisistaan. Kahdessa laatassa on halkeamia. Koetan toisella kädellä kuhmua takaraivossani, kyllä. Muistan sen yhä. Jos joku ei tietäisi että laatat todellakin ovat hauraita, hän luulisi niihin osuneen pään omistajan kuolleen. Tässä minä yhä istun, elossa. En ymmärrä, miksei hän vain tapa minua, jos hänen on kerran pakko tyydyttää väkivaltaiset halunsa. Kuulen kuinka joku koputtaa oveen. Hän avaa oven vierailijalle. Naisen ääni tervehtii, äänestä heijastuu toveruus häntä kohtaan. Ovi sulkeutuu ja naisen korkokengät kopsahtavat lattiaan, ilmeisesti tämän riisuessa ne.

Käännyn ja lasken lämmintä vettä kylpyammeeseen.
"Onko vessassa joku?" naisen vaimea ääni värähtää. Hän väittää naiselle minun olevan hänen siskonsa.
"Hänestä ei kannata välittää", hän sanoo. Lukitsen kylpyhuoneen oven ja lasken vaatteet hiljaa lattialle. Astun varoen ammeeseen ja keskityn ääniin olohuoneessa. Kuulen nahkasohvan narahtavan, he istuutuvat. Narina ei lopu, vaatteiden kankaat kahisevat toisiaan vasten. Vetoketjun ääni. Upotan korvani veden pinnan alle, en halua kuulla enempää. Minun on päästävä pois täältä.
On päästävä.