Part 5 : I did the right thing

Olet epäonnistuja.

Ääniltä sulkeutuneet korvani antavat sanojen, elämän äänien tulvahtaa tajuntaani. Äänet rikkovat ajatukseni vapaudesta, olla kahleeton. En ymmärrä, miksi poliisit vievät minua vankeuteen, tein aivan oikein. Hän sai kärsiä. Voi, kuinka tunsinkaan adrenaliinin pulppuavan suonissani, hengästyn pelkästä muistikuvasta. Nostan suunpieliä ja koetan saada hymyn kasvoilleni. Kasvojeni pienet lihakset ahkeroivat, en ole hymyillyt aidosti pitkiin aikoihin. Nyt tiedän, kuinka hyvältä se tuntuu. Hymyni hyytyy poliisin avatessa auton oven. Hän tokaisee jotain minulle, en hievahdakaan. Vierähtää tovi poliisin käskyjä sivuuttaessa, kunnes tämä tarttuu käsivarteeni. Hänen vetäessä minua autosta, tartun toisella kädellä auton ovesta kiinni. Roteva poliisi kun on, ei tämän nokka kauan tuhise saada minut autosta. Otteeni kirpoaa, parahdan, räpiköin. Poliisi painaa minut maahan ja kolmas osapuoli juoksee rakennuksesta kantaen jotakin. Poliisi kiittää tätä ja pujottaa jotakin pääni läpi hänen samalla istuessa päälläni.

Pakkopaidan hihnat kiristävät ylävartaloani. Mies kävelee pamppua heristäen vieressäni ja vilkuilen selleihin. Käytävä on pitkä ja ankea, saatan nähdä seinien kaatuvan päälleni. Kurkkuuni ilmestyy katkera pala, mitä pidemmälle kuljemme, sitä suuremmaksi se paisuu. Ahdistus kouraisee sisintäni. Tuntuu kuin käytävä ei loppuisi koskaan, selli toisensa jälkeen painun henkisesti kasaan. Se livahtaa vahingossa äänihuuliltani, käytävän läpi kaikuva huuto jota koristaa vuotavat kyynelkanavat.
"Hiljaa", vanginvartija mörähtää ja tuuppaa minua. Tulemme käytävän viimeisen oven kohdalle. Ovi näyttää erilaiselta, se näyttää paksulta, eikä siinä ole kaltereita. Vartija avaa oven ja huoneen todellinen tarkoitus paljastuu minulle.

En tiedä, onko aamu vai ilta. En tiedä, millainen sää on. En tiedä, mitä muut vangit puuhaavat. Mutta tiedän, että olen eristyssellissä. Tiedän olevani huoneessa, jossa pahamaisimmat rikolliset ovat lojuneet viimeiset päivänsä. Istun yksin nurkassa. En kuule puhetta, elämän ääniä. Korviani särkevä hiljaisuus on kammottava. Säpsähdän pienintäkin ääntä, vaikka se lähtisi minusta. En uskalla hengittää. Oven pieni luukku aukeaa ja sisään huoneeseen tähyilee silmäpari.
"Tervetuloa takaisin", silmäparin omistaja sanoo. Hämmennyn. Tukeva nainen astuu sisään mukanaan purkit ja piikit. En pääse perääntymään, olenhan kauimmaisessa nurkassa ovesta. Nainen tallustaa eteeni ja kyykistyy ojentaen pilleriä.
"Tää on sitä samaa, mitä viimeksi. Et taida muistaa? Viimeksi istuit vanhempien murhasta, mutta pääsit pakenemaan. Nyt me pidetään sulla pakkopaitaa koko ajan, jottei tilanne toistu", nainen selittää iloisella, mutta matalalla äänellään. Hän työntää pillerin kurkkuuni ja kaataa vettä perään. Olen tukehtua veteen ja lääkkeeseen.
"Mielenterveyttä on ylläpidettävä, vaikka sitten lääkkeillä", nainen sanoo ja poistuu. Suuhuni jää karvas maku lääkkeestä, mutten välitä siitä miettiessäni miksen muista edellistä vankilareissuani.

On yö, luulisin. Päässäni pyörii pidättäessäni hengitystäni ja varoen päästämästä ääniä. Olen miettinyt koko kuvitteellisen illan vanhempieni murhaa. Muistan vain viimeiset sanani heille. Muistan kivun nuoruudessani, sen kuinka vanhempani arvostelivat minua. Olin heille pohjasakkaa, he toivoivat minun kuolevan. Muistan, kuinka he kerran lähettivät minut kävelemään yksin rautatielle. Menin sen sijaan salaiseen piilopaikkaani rautatien lähelle leikkimään. Huomasin junan menevän ohi, eikä sen kuljettaja säästellyt vauhdissa. Kuljettaja ei olisi nähnyt minua ja jos olisi, ei hän olisi ehtinyt pysäyttää junaa. Huokaisen. Asetun kyljelleni lattialle makaamaan. En voi unohtaa, etteivät vanhempani halunneet minua. Olen unohtanut, kuinka kostin sen heille. Mutta muistan peilikirkkaasti viimeisen lauseeni jonka omistin heille.
"Myös vihatut ovat ihmisiä".